Kuitenkin lapinporokoiralla olisi varsinkin harrastuskoirana paljon annettavaa. Se on erittäin nopeasti oppiva, aktiivinen mutta rauhallinen, kuuliainen, toimelias, sitkeä ja ennen kaikkea hyvin terve, niin ruumiiltaan kuin mieleltään. Rodulla on tilastoitu hyvin vähän lonkka- ja muita luustovikoja, johtuen sen terverakenteisuudesta.

Lapinporokoira on kohtalaisen pitkärunkoinen, ravaajatyyppinen koira. Sen liikkuminen on kaunista katseltavaa, tasapainoista, kevyttä ja vaivatonta. Se on rakenteeltaan voimakas muttei vankka, kokonaisuudeltaan linjakas. Ylälinja alkaa korvien kärjestä päättyen matalalla selkälinjan alapuolella tai sen tasossa kannettuun häntään. Koiran innostuessa häntä saattaa toki kohota jonkin verran selän yläpuolellekin, mutta asiantunteva silmä erottaa kyllä aidosti kippurat hännät (jotka ovat epätoivottavia) normaalista innostuneisuudesta.

Ulkonäöltään lapinporokoiraa voisi kuvailla luonnolliseksi ja käytännölliseksi. Hyvä lapinporokoira on koira, jossa kaikki on tasapainossa keskenään. Siinä ei ole mitään liioiteltua eikä ylimääräistä, eikä se tee suurta numeroa itsestään. Lapinporokoira on luonnollisuudessaan kaunis -se ei tarvitse kolmen tunnin trimmausta eikä lakkapulloja näyttelykehään valmistautuessaan, sen turkkia ei tarvitse nyppiä eikä tassuja siistiä. Riittää, että vie sen kehään ja antaa olla oma luonnollinen itsensä.

Poropaimen Lapista

Elämä Lapissa ei aina ole ollut helppoa. Saamelaiset koirineen saivat elellä rauhassa 30-luvun tietämille saakka, jolloin kennelihmiset ensimmäisen kerran alkoivat kiinnostua Lapin koirista. Jo tuolloin huomattiin, että koiria oli kahta eri tyyppiä, lyhyt- ja pitkäkarvainen. Näistä enemmän huomiota jo alkuunsa kiinnitettiin pitkäkarvaiseen koiraan, joita ennen sotia ehdittiin jo tuodakin jokunen etelään.

Sotien aikaan Lappi tuhoutui lähes täysin, samoin myös Lapin koirat. 50-luvun alussa Lappiin iski vielä penikkatautiepidemia, jossa menivät lähes kaikki koirat lukuunottamatta kaukana valtareiteistä olevia eristyneitä kantoja -näistä koirista sekä nykyinen lapinporokoira että suomenlapinkoira kehitettiin. Oman ensimmäisen rotumääritelmän lapinporokoira sai vuonna 1966; tämän jälkeen rotumääritelmää on muutettu nelisen kertaa, viimeisin vuonna 1997. Yhä edelleen otetaan rotuun rekisteröimättömiä työkoiria Lapista.

Lapinporokoiran sielunelämää

Lapinporokoira on toimelias rotu. Siinä suhteessa siitä ei ehkä ihan jokaisen tavallisen tallaajan koiraksi ole, se kun tarvitsee tietyn määrän tekemistä päivittäin. Jos sitä ei keksi omistaja, niin sitten koira keksii itse. Kuitenkaan lapinporokoira ei ole missään nimessä yliaktiivinen tai supertoimelias. Se pärjää hyvin perhekoiranakin, kunhan vain saa riittävästi liikuntaa ja jonkin verran käyttöä aivoilleen.

Vieraita kohtaan useimmat lapinporokoirat, varsinkin nartut, omat enemmän tai vähemmän pidättyväisiä, olematta silti koskaan aggressiivisia. Lapinporokoirasta saa huonon vahtikoiran. Se kyllä saattaa ilmoittaa vieraista, mutta ei sen jälkeen yleensä viitsi osoittaa kiinnostusta näitä kohtaan. Omalle ihmiselleen lapinporokoira on sen sijaan ehdottoman uskollinen ja kuuliainen, ja yrittää aina parhaansa miellyttääkseen omistajaansa.

Kun lapinporokoira luottaa ohjaajaansa, sen näkee ulospäin. Koira on muutoin hyvin huomaamaton, mutta kun se saa Tehtävän, koko olemus muuttuu. Siitä tulee aktiivinen, sen silmiin syttyy into ja se koettaa tehdä tehtävänsä mahdollisimman moitteettomasti. Kun tehtävän suorittaminen on ohi, siitä tulee taas sama rauhallinen ja huomaamaton koira kuin se oli aiemminkin. Lapinporokoira ei kuluta energiaansa turhaan söheltämiseen, vaan se tekee sen, mitä sille on opetettu ja sillä siisti, ei enempää eikä vähempää.

Mikä sitten tekee lapinporokoirasta niin hyvän harrastuskoiran? Ensinnäkin se on älykäs ja oppii nopeasti, sillä on yleensä hyvä keskittymiskyky, se on tasapainoinen, aktiivinen, terve ja käytännöllinen. Samalla, kun rodun tunnettuvuus harrastajapiireissä lisääntyy, on tuloksiakin alkanut syntyä. Ensimmäiset tottelevaisuusvalion arvot on jo saavutettu (FIN TVA&MVA BH Iresa Pälven Piika, FIN TVA HK3 Jahkkas Cibelius ja FIN TVA&MVA Juoksa Geeeni), useita koiria kilpailee voittajaluokassa ja yhä runsaammin myös alemmissa luokissa. Samaten agilityn puolella kolmosluokkalaisia löytyy jokunen, yhä useamman kisatessa kakkosissa ja ykkösissä. Hyvä esimerkkinä käyvät myös uudenuutukaiset tulokset PK-puolelta; rotu sai kilpailuoikeudet vasta vuonna 1998, nyt ovat ensimmäiset nuoret koirat jo haun ja jäljen puolella voittajaluokassa. Myös pelastuskoirapuolella ensimmäiset koirat ovat läpäisseet raunio- ja maasto-osuuksia, onpa pari ehtinyt jo hälytysryhmäänkin.

Perinteisiin paimenkoiriin, vaikkapa collieisiin verrattuna lapinporokoira on myös yllättävänkin itsenäinen. Itsenäisyys on toivottava ominaisuus poroja paimentavan koiran työssä, joka tapahtuu suurimmaksi osaksi kauempana ohjaajasta kuin vaikkapa lammaspaimennus. Tämä tarkoittaa myöskin sitä, että tarpeen vaatiessa koira pystyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja ratkaisemaan ongelmatilanteita ominpäin, ilman ohjaajan apua.

Urokset ovat lähes aina kovempia kuin nartut, joiden luonne vaihtelee kohtuullisen kovasta liiallisenkin herkkään. Tietysti myös koiran ikä vaikuttaa paljon; nuoret nartut ovat yleensä pehmeämpiä, itsevarmuuden lisääntyessä koiran kasvaessa ja aikuistuessa.

Silmät ovat sielun peili, sanotaan. Niin ne ovat lapinporokoirallakin. Niihin voi jäädä kiinni -niistä löytää rauhallisuuden, tarkkaavaisuuden, uskollisuuden, luottamuksen, tasapainon. Lapinporokoirassa on vielä jäljellä jotain, mitä en mistään muusta koirarodusta ole löytänyt. Siinä on vielä aitoutta, jotain arktista alkukantaista voimaa, joka kumpuaa koiran koko olemukseen. Se näkyy sen tavasta toimia, sen silmistä, sen ilmeistä. Sitä ei ole ehditty pilaamaan massajalostuksella. Katso lapinporokoiraa sellaisena, kuin se on. Luonnollisena, toimeliaana, tasapainoisena. Se ei tee suurta numeroa itsestään, ei sen tarvitse. Se on sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa.